Risto Räppääjä - Keltaista vaaraa ja lapsiin kohdistunutta väkivaltaa

Kun keskustelu Peppi Pitkätossun kielenkäytön modernisoimisesta on ylittänyt uutiskynnyksen, olisi hienoa jos lastenkirjallisuuden syvempään olemukseen ylipäätään kiinnitettäisiin enemmän huomioita. Sitä odotellessa, haluaisin kiinnittää lukijani huomiota eräseen havaitsemaani kielelliseen ilmaisuun uudessa Risto Räppääjä ja Sevillan saituri -kirjassa. Sinikka ja Tiina Nopolan uusin teos sisältää erittäin tunnistettavan intertekstuaalisen viitteen Aleksis Kiven teokseen Seitsemän veljestä.
Alla ensin alkuperäinen kohta Kiven teoksesta:

SIMEONI: Voi te ikeen-aikaiset, te kalmukit ja koirankuonolaiset! Eihän enää rauhallinen matkamieskän pääse kunniallisesti ohitsemme tiellä. Voi te rosvot! (Kivi 1870, 57)

Seuraavaksi lainaus siitä, miten Nopolat ovat versioineet edellä mainittua kohtaa Risto Räppääjä-kirjassa.

Ernesti kohotti nyrkkinsä ja karjui perään:
- Sinä mitätön kokkare! Kalmukki ja koirankuonolainen! Hävytön ryökäle! (Nopola 2014, 80)

 Siinä missä Simeoni osoitti pettymystänsä veljestensä käytökseen heidän kohdatessaan Rajamäen rykmentin, Risto Räppääjässä Ernesti Ohranen huutaa huijausyrityksen paljastuttua palvelijansa Arnold Rätvänän perään vihaisena.

Miksi haluan tähän otteeseen kiinnitettävän huomioita? Mielestäni on varsin erikoista, että sanaa 'kalmukki', joka tarkoittaa länsi-Mongolialaisen Kalmukki-kansan jäsentä, käytetään puhtaasti nimittelytarkoituksessa, vuonna 2014 lastenkirjassa.

Aleksis Kivelle, ja hänen aikalaisilleen tämä vielä voitanee katsoa normaaliksi kielenkäytöksi, oman aikakautensa tuotteeksi. Valitettavasti vuonna 2014, en enää odota kohtaavan lastenkirjassa kielenkäyttöä, joka replikoi vanhahtavaa rodullista ilmaisua, jolla on hyvin todennäköisesti ollut vain halventava aasialaisten aliarvoisuuteen tai yleiseen "villiyteen" viittaava merkitys. Haukkumasanoilla harvemmin on positiivisia merkityksiä.

Toisaalta, Risto Räppääjä-kirjat ovat ennenkin korostaneet arveluttavaa arvomaailmaa. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii Risto Räppääjä ja Hilpuri Tilli (2004). Lainaukset on otettu äänikirjaversioista.

"RISTO: ,Ja sitten se kysyi, onko joku ollut joskus minua kohtaan väkivaltainen?

RAUHA: Väkivaltainen? Mitä sinä vastasit?

RISTO: Että on, Rauha-täti.

RAUHA: Eihän se ole totta.

RISTO: Ei olekaan, mutta kun se kysyi onko joku joskus tukistanut,
niin minä sanoin, että Rauha-täti. Sinun pitää mennä huomenna sinne.

Rauha katsoi Ristoa järkyttyneenä.

RAUHA: Luulevatko ne että sinä asut jonkun kamalan
tädin kanssa, joka puhuu kokoajan puhelimeen
tarjoaa vain hernekeittoa ja tukistaa.

RISTO: Luulevat.

RAUHA: Minä soitan rehtorille, Rauha kivahti.

Risto kuunteli Rauhan puhelua.

RAUHA: Täällä Rauha Räppääjä päivää.
Kyllä meillä muutakin syödään kuin hernekeittoa.

Anteeksi?`Rehtori kysyi.

RAUHA: Ja minä olen tukistanut Ristoa vain kerran, kun hän
pudotti kaksivuotiaana avaimen viemäriin."
(Nopola 2004, kappale 1 kohta 3:37-4:36)

Tässä Rauhan ja Riston välisessä keskustelussa tuodaan heti ilmi asenne, ettei tukistaminen ole väkivaltaa. Teon uhri, Ristokin on samaa mieltä, koska toteaa Rauha-tädin "eihän se ole totta" parahdukseen - "ei olekaan" ja lisää että häneltä kysyttiin onko häntä tukistettu. Risto kuvaillaan näin ollen lapseksi, joka on oppinut pitämään tukistamista ei-väkivallantekona.

Ettei lukijalla jäisi epäselväksi, mitä mieltä Nopolat ovat tukistamisen rinnastamisesta väkivaltaan, asenne toistetaan Rauhan soittaessa rehtorille. Rauha myöntää tukistaneensa Ristoa, kun Risto oli kaksivuotias. Väkivallantekoa kaksivuotiasta kohtaan arkipäiväistetään ja vähätellään täysin, ja esitetään erittäin trivaalisena seikkana hahmojen välisessä dynamiikassa.

Kirja ei enää palaa tämän jälkeen mitenkään pohtimaan lapsiin kohdistunutta väkivaltaa, sen oikeellisuutta tai vääryyttä, aihe unohdetaan täysin. Sitä ei koeta käsittelemisen arvoisena, koska sitä ei tuomita.

Mielestäni on erikoista, että tämän kaltainen episodi saa sivumaininnan kirjan alkuvaiheessa, aivan kuin myönnetyssä lapseen kohdistuneessa väkivallanteossa ei olisi mitään ihmeellistä. Valitettavasti voin vain olettaa, että niille joiden mielestä tukistaminen ei ole väkivaltaa, ei teossa olekaan mitään ihmeellistä. Ottaen huomioon, että Risto Räppääjä ja Hilpuri Tilli on vuodelta 2004, ja lasten fyysinen kuritttaminen on ollut kiellettyä vuodesta 1984, on varsin erikoista että lasten fyysistä kurittamista voidaan näin selkeästi vähätellä lastenkirjallisuudessa.

Onko tämä se arvomaailma, jota Risto Räppääjä -kirjat edustavat? Tukistamisen hyväksyntä, kalmukiksi haukkuminen?  Kiinnitämmekö tarpeeksi huomiota siihen, miten lastenkirjallisuus heijastaa mahdollisesti aikuisten arvomaailmaa ja asenteita? Onko lasten fyysisen kurittamisen esiintyvyyttä lastenkirjallisuudessa, ja siihen mahdollisesti myönteisesti tai tuomitsevasti suhtautuneita tekstejä tutkittu? Olisi mielestäni mielenkiintoista nähdä, onko vuoden 1984 lain jälkeen muutettu tapaa käsitellä aihetta lastenkirjoissa, vai tapaisimmeko useampia Risto Räppääjän kaltaisia kannanottoja?


Lähteet

Kivi, Aleksis. Seitsemän veljestä. Jyväskylä:  Gummerus, 2007 (1870).

Nopola, Sinikka ja Tiina. Risto Räppääjä ja Hilpuri Tilli. Helsinki: Tammi, 2004. Äänikirja.
Nopola, Sinikka ja Tiina. Risto Räppääjä ja Sevillan Saituri. Helsinki: Tammi, 2014.

Elokuvissa - Muumit Rivieralla

Muumit Rivieralla on kokoperheen pitkä elokuva, joka perustuu löyhästi Moomin, The Complete Tove Jansson Comic Strip -sarjakuvateoksiin. Elokuva keskittyy punomaan yhteen erinäisiä kohtauksia eri sarjakuvatarinoista, ja juonen keskiö, eli Muumien Rivieran matka, perustuu vuonna 1955 julkaistuun Moomin on the Riviera -teokseen (suom. Muumiperhe Rivieralla).

Sarjakuvat entuudestaan tunteva katsoja tunnistaa varmasti palapelin eri osaset, ja arvatenkin tämä hieman jakaa katsojia. Toisaalta on hienoa, että sarjakuvien huumorin ns. parhaita paloja on pyritti saamaan tarinaan mukaan, mutta erinäisten "cut and paste" -tapahtumien yhteydet jäävät löyhiksi.
Esimerkiksi trooppiset siemenet (Moominvalley Turns Jungle - Viidakkoelämää) on otettu osaksi tarinaa eräänlaisena väkinäisenä teostenvälisenä viittauksena, jonka asiaan vihkiytyneet katsojat varmasti tunnistavat, ja jäävät ikäänkuin odottamaan, koska siemenet muuttuvat tarinan kannalta merkityksellisiksi. Valitettavasti itse siementen osuus tarinankululle jää marginaaliseksi. Oikeastaan, siemenet vain ovat mukana tarinassa viittauksen vuoksi, mutta valitettavasti niistä ei missään vaiheessa synny viidakkoa.

Vastakohtana trooppisille siemenille - Moomin and Family Life / Muumiperhe -teoksesta tutut mereltä löytyneet kirosanat on mielestäni hyödynnetty osana Riviera -tarinaa huomattavasti luontevammin. Kirosanojen purkautuminen Rivieran väestön keskuuteen osoittautuikin reaktiosta päätellen yhdeksi yleisön suosikkikohtauksista.

Huomattavasti mielenkiintoisempi tapa viitata toisiin sarjakuvatarinoihin olivat ne yksittäiset lauseet, joissa Muumipappa kertoi aiemmista seikkailustaan Markiisi Mongagalle. Näissäkin kohtauksissa, sarjakuvat lukeneet katsojat tunnistavat viittaukset, mutta viittausten satunnaisuus on tarkoituksellista, eikä katsoja jää odottamaan viittauksilta enempää lisäarvoa.

Heti elokuvan alussa katsojalle näytetään Nuuskamuikkusta soittamassa huuliharppua, ja mukaan on ympätty Muumipapan kosteiden juhlien verukkeella kaikki muutkin alkuperäisessä sarjakuvassa esiintymättömät muumihahmot, kuten Haisuli, joka olisi Muumipapan ystävänä ansainnut tulla lisätyksi tarinaan. Voisi siis sanoa, että elokuvan tekijät ovat pyrkineet antamaan ruutuaikaa kaikille hahmoille edes hieman, koska brändi ikäänkuin vaatii sitä. Nuuskamuikkusen lyhyt esiintyminen tarinan alussa ja lopussa ei sinänsä häiritse itseäni, mutta Pikku Myyn mukanaolo tarinassa eräänlaisena pienille lapsille suunnattuna ilveilijä-naurattaja-hahmona on sarjakuvien ystävänä väkinäistä. Pikku Myy ei ole mukana sarjakuvateoksessa, eikä hänen mukanaoloaan elokuvassa voida perustella muulla kuin hahmon äärimmäisellä suosiolla lapsikatsojien keskuudessa. Hahmon käyttö rajoittuukin nimenomaan humoristisiin ilveilyhin, puremisiin ja kommelluksiin, joiden tarkoitus on viihdyttää perheen pienimpiä. Elokuvateatterissa kuultujen naurahdusten perusteella hahmo tekee juuri sen, mitä varten hänet on tarinaan lisätty.

Olisi ilmeisesti vaatinut äärimmäistä rohkeutta tehdä Muumitarina, pysyen niin uskollisena alkuperäistarinalle, ettei yhtä suosituimmista hahmoista olisi otettu lainkaan mukaan.

Onko Elina Salon ääninäyttelysuoritus Pikku Myynä Muumilaakson tarinoita -sarjassa niin "se ainut ja oikea"  kun tämänkin elokuvan ääninäyttely pyrki imitoimaan juuri tätä näkemystä Pikku Myyn äänestä. Minusta tuntui, että rohkeus ei riittänyt keksiä hahmon äänimaailmaa uudelleen, vaan se visio joka kansan mieliin oli iskostunut japanilaisanimaation ääninäyttelyn myötä haluttiin ylläpitää.

Heti elokuvan alussa Muumipeikko ja Niiskuneiti sanovat suoraan rakastavansa toisiin. Vaikka sarjakuvatkin ovat täynnä heidän orastavaa kiintymussuhdettansa, oli tämä suora rakkauden tunnustus mielestäni hyvin hahmoihin sopimaton ele. Mutta oliko tämä sitten sitä peräänkuuluttamaani rohkeutta tehdä hahmoista hieman "omannäköisiä?".

Sarjakuvissa Muumien alkoholinkäyttöä ei peitellä, koko perhe kunnostautuu alkoholinkäyttäjinä. Elokuvassa alkoholinkäyttöä ei suoranaisesti korosteta, mutta elokuvan alun juhlissa juodaan mitä ilmeisimmin alkoholipitoista juomaa, jota kaadetaan nuotioon liekkien kasvattamiseksi. Myös Muumipapan kiinnostus viskiä kohtaan saa sivumaininnan elokuvassa, mutta muuten elokuva on huomattavasti siistitympi versio Muumeista, kuin mitä alkuperäisissä sarjakuvissa.

Olisi tietysti ollut hienoa, jos aikuiseen makuun kirjoitettuihin Muumisarjakuviin perustuva elokuva olisi myös suunnattu aikuisille ja mukaan olisi ympätty räävittömimmät krapula-aamut, salapolttelut ja muut lapsille sopimattomat kommellukset. Kaupallisen potentiaalin maksimoimiseksi sarjakuvien aikuismainen rosoisuus on ymmärrettävästi siloitelty, eikä suurempaan anarkismiin lapsiystävällisyyden kustannuksella ole lähdetty.

Kenties tämän tasapainoilun takia, ja pallolleissaan jatkuvien tarinankerronnan kompromissien paineessa, jää Muumit Rivieralla hieman latteahkoksi ja ylipitkäksi kokemukseksi. Se ei lopulta ole sarjakuvien ystävän näkökulmasta tarpeeksi räävitön, ja lapsikatsojien reaktioista päätellen elokuva on ajoittain liian tylsää seurattavaa. Jos siis perheenne pienimpien Muumi-käsitys perustuu ainoastaan Muumilaakson tarinoita -sarjaan, suosittelisin harkitsemaan sarjakuviin tutustumista, ennen kuin menette katsomaan tätä elokuvaa. Elokuva onnistuu kuitenkin kompromissista ja puutteista huolimatta lopulta olemaan selkeästi erilainen näkemys Muumeista, kuin suomalaistenkin kansalliseen tajuntaan iskostunut japanilaisanimaatio.

Juuri tästä syystä suosittelisinkin Muumilaakson tarinoilla kasvaneita nykyisiä aikuisia (itse en kuulu tähän ryhmään, olin liian vanha sarjan tv-esityksen aikana) tutustumaan tähän näkymykseen Muumeista. Mutta jättäkää mahdolliset lapsenne kotiin ja menkää katsomaan elokuvaa, aikuisina elokuvan ystävinä.